Sain yllä olevan kuvan sähköpostiini keskellä työpäivää. Kuvassa on koirani. Tuo kuva huvitti suuresti, koska se on niin inhimillisen potrettimainen. Valot, varjot ja kuvan "henkilön" asiantunteva katse.

Työskentelen luovassa työssä, luovassa ympäristössä ja minut on koulutettu tai olen työn kautta opetellut kuvataiteilijaksi, valokuvaajaksi, taittajaksi, graafiseksi suunnitelijaksi ja web-suunnittelijaksi teorioiden kultaisin kirjoin suunnittelemaan katsojaa näennäisesti kiinnostavaa ja miellyttävää kokonaisuutta. Rakastan työtäni! Ja olen onnellinen siitä, että minulla on tämä harvinainen  mahdollisuus harrastaa työtäni.

Kuitenkin yhä useammin törmään itsessäni siihen, että suunnittelu urautuu todella helposti samoihin kaavoihin. Yhtäkkiä huomaa tekevänsä samaa leiskaa yhä uudelleen. Urautumisessa ja rutinisoitumisessa on tietysti se hyvä puoli, että impulsiivisessa ja hektisessä työssä pystyy nopeasti reagoimaan ja tuottamaan tarvittavaa ja tyydyttävää visumateriaalia, joka ei ärsytä ketään, mutta ei myöskään hätkähdytä.

Pyrin seuraamaan designin uusia virtoja ja aktiivisesti tutkiskelen hienosti toteutettuja web-sivuja, valokuvia, mainoksia, videoita ja elokuvia. Yhtäkkiä huomaan välillä turtuvani kaikkiin niihiin mahdottoman hienoihin ja hiottuihin visuaalisiin tulituksiin tai toisaalla minimalistisen kliinisiin harmonioihin. Ensimmäisenä niistä etsii virheitä tai miettii vaihtoehtoisia toteutustapoja, koska ainahan voi tehdä vielä paremmin ja hienommin! En kuitenkaan aina reagoi niihin tunnetasolla. Monesti taas huomaan liikuttuvani enemmän sellaisista toteutuksista, joiden tekijöillä ei ole pohjalla teoriaa tai kokemusta alalta. Nuo ideat ovat raikkaita, kuvien ja typografian käyttö ja sommittelu rikkoo kaikkia sääntöjä, joita itse pyrin noudattamaan ja juuri se tekee tällaisesta visuaalisesta ilmaisusta kiinnostavaa ja ehkä ärsyttävää. Ennen kaikkea ne herättävät tunteita.

Mistä löytäisi tuota tunnetta sitten enemmän jokapäiväiseen suunnitteluun, ettei sitä vain suoriutuisi? Yksi tapa on tietysti haastaa itseään enemmän ja enemmän pyytäen kritiikkiä ja lisäämään painetta. Tämä on hyväksi koettu ja tehokas keino itsensä kehittämiseen, mutta auttaako se kuitenkaan tunteen kanavoimisessa työhön? Johtaako loputon ryppyotsainen huippusuorituksen tavoittelu burn out:ia pidemmälle?

Välillä on hyvä myös unohtaa itsensä haastaminen ja kokoaikainen kehittäminen ja alkaa vain leikkimään. Leikkimisellä tarkoitan nyt sitä, ettei minun tarvitse noudattaa mitään oppimiani suunnittelusääntöjä, vaan olen niistä leikisti vapaa. Huomasin vuodenvaihteessa mm. miten virkistävää pitkästä aikaa oli maalaaminen ilman mitään hahmottelua. Pelkästään leikin väreillä ja eri siveltimillä yrittämättä toteuttaa mitään esittäävää tai abstraktia. Maalaamani pohjat herättävät minussa enemmän tunteita, kuin yksikään tekemistäni graafisista töistä pitkään aikaan. Sain saman tunteen toteutumaan myös photoshopilla leikkiessäni. Sieltähän leikkikaluja löytyy vaikka millä mitalla! Yllätin molemmissa itseni lopputuloksilla, jotka eivät olleet aloittaessa päämääriä.

Vaikka työssä ei voi mielivaltaisesti leikkien suunnitella, piristää nuo leikkimisharjoitukset ideointia ja ehkä se tunnekin sieltä vielä välittyy.